Moderni idiootti

Ymmärrystä etsimässä

I’m alive

Aika kuluu. Se on ehkä ainut asia elämässä joka etenee ilman että tarvitsee tehdä mitään.

Ei ole montaa päivää mennyt sitten Välisoiton, jona en olisi tuskastunut edes sekunniksi siitä kun en ole julkaissut mitään. Ylipäätän harva asia on ahdistanut yhtä paljon, vaikka moni asia onkin ahdistanut. Se on absurdia kun miettii miten ison osan elämästään voi kiinnittää johonkin niin pieneen kuin nettisivuun ja kolmeen tekstiin. Niin olen tehnyt. Toki siihen ovat vaikuttaneet “Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani” –tekstin lukijat (nyt jo 100 000) ja kommentit, joita on ihme kyllä edelleen putoilee mailiin.

Ehkä olen niin koukussa tähän ajatukseen “Danielista”, joka kirjoittaa ja julkaisee jotain julkisesti. Se tuntuu niin tärkeältä osalta Danieliutta. Ja siihen sisältyy näiden julkaistujen tekstien lisäksi kaikki se mistä haluaisin tänne kirjoittaa. Ja se, että minun on pakko kirjoittaa ja julkaista kirjoittamaani, jotta osaan keskittyä muuhun elämään, enkä vain ajatella miksi en ole nyt kirjoittamassa. Niin kauan kun en kirjoita ja julkaise säännöllisesti, tuntuu kuin elämä kuluisi elämättä.

Tunti sitten kotona valtasi taas tuttu ahdistus. Sen iskiessä pitää lähteä jonnekin, ottaa olut ja kirjoittaa pää tyhjäksi. Matkalla keskustaan unelmoin hetken saavani blogitekstin kirjoitettua, mutta en oikeasti uskonut siihen. Olinhan toivonut samaa jo kymmeniä kertoja tuloksetta. Kirjoittanut tuhansia merkkejä päiväkirjaan, kuitenkaan mitään viimeistelemättä ja julkaisemisen tuomaa vapautumista kokematta.

Nyt istun Jyväskylän keskustan Hemingwayn alakerrassa. Tarjoilijan vartti sitten pöydälle laskema Kilkenny tuoppi on puolillaan (en tiedä miksi tilasin Kilkennyn, ei ole hääviä). Äsken, kirjoitettuani ensin ajatuksenvirtaa pitkän tovin, avasin selaimen. Googlasin – varmaan viidenkymmenennen kerran – moderni idiootti yms. yms. nähdäkseni mihin kaikkialle tämä blogityriminen on kolmella julkaisullaan päätynyt. Haen moisesta jotain todistelua sille että olen jonkin arvoinen, läpällä, mutta silti tosissaan. Jos tekstini on mainittu netissä, olen olemassa, joku huomasi mut!

No, kaikkien jo kymmenen kertaa lukemieni some- ja blogilinkkien joukosta törmäsin yhteen, jota en ollut vielä lukenut. Loost Koossin Facebook-julkaisuun, jossa Särre onnitteli viime helmikuussa siitä kun aloitin tämän blogin, kiitteli miten olin ymmärtänyt heidän “Moderni idiootti tuntee mutta ei ymmärrä” -biisin sanoman (kappale, josta tämä blogi on saanut nimensä). Miten hänestä oli siistiä kun kyseinen biisi oli inspiroinut blogin. Syvissä keloissa pyörivä levy, jolta biisi löytyy, oli jäänyt muuten suht vähälle huomiolle.

Jotenkin tuo Särren pieni haippaus, vaikkakin jo kahdeksan kuukautta vanha, kolahti niin kovaa, että puolen vuoden epävarmuus ja tuskailu murtui. Kehon läpi kohisi puolikkaan Kilkennyn liukastama hurmosmainen olo: ”Pystyn tähän!” Vahva ymmärrys taas siitä, että on juttuja joiden puolesta haluan tehdä töitä ja jos en tee niin, niin mitä sitten teen? Mitä tekosyitä mulla on? Se että en uskalla? Se että en osaa? Se että saatan epäonnistua? Kirjoittaa aina välillä paskan tekstin (taas tämä sama saarna). Kun vielä olen niin etuoikeutetussa tilanteessa ja tiedän mitä haluan tehdä, enkä tee silti, koska pelottaa? Nyt vittu!

Hurmiooni vaikutti varmasti myös se, että olin aikoinaan puoli vuotta Bassolla harjoittelijana (jota Särre silloin päätoimitti) ja opin paljon Särreltä. Lisäksi olen fanittanut Loost Koossia ensimmäisestä levystä lähtien. Tuo yksi ylhäältä päin saapunut kiitos Facebook-julkaisun muodossa laittoi jotain liikkeelle. 20 sekunttia myöhemmin aloin kirjoittaa tätä ja tiedän että julkaisen tämän.

Viimeinen puoli vuotta on ollut piilottelua. Haluan kirjoittaa tätä. Haluan kirjoittaa ja ahdistun kun en kirjoita. Ehdin pohtia jo taas vaikka mitä uutta aloitusta, mutta sain todeta aina että tässä se on. Tätä minä haluan tehdä. Tämä on “minä”. Siis en minä, mutta se mitä haluan olla maailmassa, se mitä haluan edistää ja edustaa. Minun maailmankuvani ja ehkä lähimmäksi utopistista minäkuvaa osuva heijastus omasta arvomaailmasta ja mielenliikkeistä.

Tällaista sanoessa tulee itsekäs olo. Alan heti häpeillä sitä kun puhun näin suoraan siitä, miten on pakko kirjoittaa tänne jotta koen olevani olemassa. Sitä usein pelkäänkin, että ihmiset luulevat minun haluan tuoda itseäni esille vain jotta minut nähdään, huomataan, kehutaan. Myönnän, huomion ja hyväksynnän tarpeeni on suuri ja syvällä, mutta samaan aikaan pelkään huomiota. Välillä en haluaisi kenenkään tietävän kuka tätä blogia kirjoittaa. Olen samaan aikaan ylpeä ja samaan aikaan nolottaa. Hävettää, usein se äityy jopa fyysiseksi häpeän väristykseksi. Tämä on vaikea ristiriita. Enemmän kuin kaipaan huomiota tai pelkään sitä, haluan – onneksi – saada aikaan jotain. Jotain, jolla on edes pieni mahdollisuus olla jotenkin merkityksellistä, mitä se ikinä tarkoittaakin. Sellaista, josta joku muu ihminen saa jotain.

Olen huomannut että kirjoitettuani jotain oikeasti hyvää, se epäaito ja tärkeilevä ylpeyden tunne hälvenee. Oikeasti onnistunut teksti ei ole enää oma, se on kaikkien. Se ei enää ole minä tai minun, se on osa jotain onnistuneiden tekstien universumia, jossa kirjoittajalla ei ole mitään väliä. Tärkeintä on että se teksti on kirjoitettu, jotta ihmiset voi lukea sen ja saada siitä jotain.

Sellaisia tekstejä haluan kirjoittaa. Sellaisia, jotka on niin hyviä, että voin päästää niistä irti. Ja taidan vihdoin hyväksyä että sellaisten kirjoittaminen vaatii monia huonoja tekstejä. Mun näköjään pitää kirjoittaa ja julkaista tällaista, jotta voin kirjoittaa ja julkaista muutakin. Olkoon niin. Olkoon vaikka joka toinen, tai vaikka jokainen teksti tällaista itsekseen juttelua näytöllä, koska joskus tällainen juttelu voi ollakin se hyvä teksti. Eron huomaan itse vasta päivien päästä.

Elämä tämän ja edellisen tekstin välissä on ollut juuri sitä mitä olisin täällä halunnut käsitellä. Syviä keloja elämästä, työstä, elämän tarkoituksesta. Sisäisiä jumeja – omia ja muiden. Elämänmuutosta ja ahdistusta maailmasta. Intoa, ihastusta ja onnea. Ennen kaikkea vahvoja tunteita, jotka ovat ajoittain laittaneet koko kropan sekaisin, enkä ole ymmärtänyt usein miksi.

Olen luullut tietäväni mitä minun pitäisi tehdä, mutta ”joku” on laittanut vastaan, enkä ole saanut mitään aikaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen maannut sohvalla kattoa tuijotellen ehkä enemmän kuin koko elämässäni. Olen yrittänyt ymmärtää miksi tuntuu tältä, mutta olen todennut ettei kaikkea voi ymmärtää – ja se ok. Kaikelle ei ole sellaista selitystä, jonka pienet aivoni voisivat sisäistää.  Mutta yrittää voi, koska koen maailman olevan niin paljon siistimpi paikka kun pysyy uteliaana. Kun ihmettelee itseä ja muita, luontoa, kuolemaa, eläimiä, tähtitaivasta, syksyä, taidetta, rakkautta ja yrittää ymmärtää niitä paremmin. Sillain lempeä, harras hymy suupielessä hitaasti mutustellen, ei väkisin. Kuten Rainer Maria Rilke sanoi: ”Be patient toward all that is unsolved in your heart and try to love the questions themselves”.

Kirjoittaminen on mulle osa ymmärtämisprosessia. Kirjoitan päästäkseni eroon ajattelun ahdistavasta oravanpyörästä. Kun on kirjoittanut ja vielä julkaissut, tulee hetkeksi vapautunut olo. Jatkoa voi rakentaa edellisen päälle. Jos ei julkaise – heitä tekstiä elämään omaa elämäänsä maailmaan – tuota vapauttavaa hetkeä ei koskaan tule.

Koska lukevat massat ja palautevyöry kuumottaa, piiloudun jatkossa vahvemmin blogi-Danielin taakse ja saatan muuntaa vaikeita juttuja fiktion muotoon, ainakin esittää piilottavani. Tämä blogi-Daniel on osa minua, mutta en minä. Eli kaikki mitä Daniel sanoo, tekee ja ajattelee, ei välttämättä ole Danielin sanoja, tekoja, ajatuksia, vaan ”blogi-Danielin”. Esimerkiksi tämä teksti, ei ole Danielin kirjoittama, vaan blogi-Danielin. Ihminen-Daniel kokee kaiken, kirjoittava blogi-Daniel repii tuon paljon monimutkaisemman Danielin kokemasta ainekset ja käyttää niitä oman mielensä mukaan tekstissä.

Eli kun näät mut kadulla ja sanot että sun teksti oli sitä ja tätä, saatan vastata: ”No se Daniel keksii aina kaikenlaista hassua, sitä ei pidä ottaa niin tosissaan”. Jorge Luis Borges on tiivistänyt tämän kirjoittaja-minän ja minän eron hyvin.

Vielä yksi juttu. Haluan heiluttaa sinulle keskisormea ja sanoa: ”Minua ei kiinnosta mitä sinä ajattelet siitä mitä minä kirjoitan!”

En sano näin koska ei kiinnosta, vaan koska kiinnostaa ja ajattelen koko ajan mitä lukijat miettivät teksteistäni ja minusta. Kuten viimeinen puoli vuotta osoittaa, jos annan luontaiselle tavallani myötäillä ja velloa muiden mielipiteissä ja ajatuksissa – mahdollisissa ajatuksissa – en saa julkaistua mitään. Joten parempi meidän molempien puolesta kun näytän nyt kunnolla keskaria muka tosissaan, sanon että fuck you! Ja sitten luikin kirjoittamaan kun vielä hetken osaan olla välittämättä muista. Toisin sanoen yritän haistattaa vitut sisäiselle sensorilleni, joka haluaa miellyttää sinua ja kaikkia muita.

Oikeasti mua pelottaa hirveästi pahoittaa kenenkään mieltä, tai suututtaa joku. Se että saan jotain pahaa aikaan maailmassa. Joten tehdään hiljainen sopimus: mua ei muka kiinnosta yhtään mitä sä ajattelet, niin ehkä saan julkaistua jotain.

Ja vielä yksi juttu. En lupaa mitään. Kirjoitan kun kirjoitan, mutta voin vannoa: jos en kirjoita, kärsin. Toisaalta ihan sama jos en kirjoita. Ei maailma yhtä kirjoittajaa kaipaa, mutta parhaimmillaan jos kirjoitan, saatan tuoda jotain lisää yhteiseen noutopöytään. Kaikki on kotiinpäin? Kirjoitan sitten vaikka kerran puolessa vuodessa tällaisen avautumisen. Ehkä tämä Modernia idioottia kirjoittava Daniel osaa auttaa mua selvittelemään näitä pään outoja lukkoja jos annan sille mahdollisuuden. Yritän ainakin, koska muuta en voi ja muuten vaivun jonnekin modernin idioottiuden syvyyksiin.

Olo tätä sekavuutta naputellessa on kuin syvä henkäys raikkaassa syysilmassa. Vittu kun tuntuu hyvältä olla taas hengissä!

Siltä se tuntuu. Jännää, koska eihän tässä ole mitään suurta menossa? Onpas, jos se siltä tuntuu! Ai että miten ihanaa kun kirjoitan taas tänne ja julkaisen. Se on nyt suurempaa kuin 99% asioita elämässäni. En ala luettelemaan ettei kukaan loukkaannu, mutta aika moni juttu jää taakse, sori vaan.

Nyt tässä on jo liikaa tekstiä. Mutta onpa kivaa kirjoittaa tätä. Kiitos Loost Koos, kiitos Särre, kiitos sinä! Ja se keskari vielä kerran ilmaan. Fuck the world! (Ja selän takana peace-merkki, koska rauhaa ja rakkautta mä oikeasti haluan edistää).

Ps. jos haluat kokea taistoni musiikkina, The Nationalin “Demons”-biisi avaa mieltäni varmaan paremmin kuin tämä sekava teksti.

2 Replies

  1. Anne

    Olipa mukava yllätys huomata pitkästä aikaa uusi teksti. Kiitos siis kirjoituksesta!

    Itse taisin alun perin löytää blogin juuri Särren facebook-kirjoituksen kautta, ja pidin blogin tyylistä ja sisällöstä niin paljon, että piti jäädä seuraamaan. Siitä lähtien olen käynyt lähes joka päivä katsomassa, olisiko tullut jotain uutta. Hienoa siis että blogi on taas elossa!

    Kiinnostavia kirjoituksia ja mukava kirjoitustyyli; tuntuu jotenkin rehelliseltä ja aidolta, vaikka en sinua kirjoittajana sen paremmin tunnekaan. Pääasia kuitenkin, että vaikutelma välittyy tekstin kautta. Kiitos! 🙂

  2. Elmeri

    ”Välisoiton” jälkeen löysin itseni aika lailla päivittäin blogin sivuilta. Parin kuukauden jälkeen ymmärsin, että uutta kirjoitusta ei ehkä tulekaan aivan heti. F5 -näppäin saisi jäädä hetkeksi rauhaan.

    Joten kylläpä oli mukava yllätys, kun nyt monta kuukautta myöhemmin sai lukea taas uuden tekstin. Tekstin, joka upposi kovaa.

    En usko, että tekstiäsi voi kunnolla ymmärtää, ellei itse ole vaeltanut samoissa mielen maisemissa. Sitä aikaansaamattomudesta kumpuavaa ahdistusta, jota ei voi järkeillä pois. Tietoisella tasolla ymmärtää, että lopulta omalla panoksella ja sillä mitä tekee, on loppujen lopuksi hyvin vähän merkitystä. Voi järkeillä, että aikaansaamattomuus ei aiheuta mitään todellista pahaa, mitään todellista menetystä, mutta silti se ahdistaa. Paljon. Aika valuu hallitsemattomasti, ja vaikka olisi motivaatiota niin silti ei saa mitään aikaan. Ajan myötä motivaatiokin vetäytyy kuoreensa, eikä aikaan saaminen tunnu enää ihan niin merkitykselliseltä. Haluaisi tehdä, mutta ei tee.

    En osannut kyllä ollenkaan puristaa ajatuksiani tekstiksi, mutta ihan sama.

    Kirjoita, kun siltä tuntuu. Kukaan ei ole kuolemassa.

Vastaa