Moderni idiootti

Ymmärrystä etsimässä

Teksti, jonka kirjoittaminen kesti kaksi vuotta

Tämän blogin aloittaminen on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista. Rinnalla kalpenevat kaikki opinnot, asunnonhankinta, remontti, vaikeimmatkin työprojektit ja parisuhteiden solmut.

Kirjoitan avauspostausta nyt kolmatta kertaa ja idean koko blogille sain melkein kaksi vuotta sitten.

Miksi ihmeessä en ole jo luovuttanut? Miksi haluan kirjoittaa blogia, jos se on minulle kerta niin vaikeaa?

Koska on pakko.

Olen yrittänyt pyristellä eroon tästä ideasta. Kun sitten hiljaisena hetkenä tai kiireessä olen miettinyt, mitä tekisin, jos voisin tehdä ihan mitä vaan ja onnistuisin – blob! – sama ajatus on aina pomppannut esiin: kirjoittaisin blogia, joka auttaisi meitä moderneja idiootteja elämään parempaa elämää.

Kirjoitan työkseni. Kirjoitan huvikseni. Kirjoitan selvittääkseni ajatuksiani ja tunteitani, oppiakseni ja opettaakseni muita. Kirjoittaminen on minulle luonnollisin tapa ilmaista itseäni, käsitellä kokemaani ja ammentaa ulos edes murto-osa siitä, mitä pääni sisällä pyörii. Silti suurin osa tähän asti kirjoittamastani on pysynyt visusti omana luettavanani.

Bloggaaminen, vaikka termiä vihaankin, on tämän päivän kirjoittajalle yksi helpoimmista tavoista jakaa ajatuksiaan muille. Kuka tahansa voi perustaa blogin muutamassa minuutissa ja suoltaa maailmaan täyttä scheissea, jota kukaan ei lue. Tai, parhaassa tapauksessa jotain, joka löytää lukijansa ja tarjoaa heille ahaa-elämyksiä, itkut tai naurut, helpotusta arkeen, tai samaistumisen kokemuksia.

Olen ”perustanut” blogin kolme kertaa aiemmin. Aiheena on ollut aina musiikki ja innostus on hiipunut parin viikon, enintään kuukauden jälkeen. Kaikessa vaikeudessaan modernin idiootin kanssa minulla on parempi fiilis. Tuntuu, että on oikeasti jotain sanottavaa ja ongelmia, joita haluan olla mukana ratkomassa.

Viimeisen kolmen vuoden ajan olen kirjoittanut päiväkirjaa (yhteensä noin tuhat sivua), jossa olen pureutunut arjen haasteisiin, omaan ja muiden ihmisten käytökseen.

Olen seilannut näppäimistölläni suurten kysymysten rannattomilla merille. Pohtinut elämän tarkoitusta, meidän sukupolven arkea ja tulevaisuutta. Sukeltanut arjen huomioihin: mistä nautin, mistä en. Miettinyt mitä työ on, miten talous toimii, mistä terrorismi kumpuaa ja mitä uhkia sekä mahdollisuuksia teknologian kehitys tuo mukanaan.

Kirjoittamisen ohella olen uppoutunut kirjojen, artikkeleiden, blogien ja taiteen pariin etsimään vastauksia heränneisiin kysymyksiin. Olen jutellut aiheista tuttujen ja tuntemattomien kanssa, ja palannut sitten päiväkirjaan pohtimaan löytöjäni.

Olen alkanut ymmärtämään paremmin miksi maailma on sellainen kuin on ja miksi minä olen tällainen kuin olen. Miksi nautin yhdestä tilanteesta ja ahdistun toisesta. Miksi teen sitä työtä mitä teen, tai opiskelin mitä opiskelin. Miksi minulla on pakottava tarve kirjoittaa tätä blogia ja sinä taas haluaisit tehdä jotain ihan muuta.

Olen päässyt eroon muutamasta huonosta tavasta korvaamalla niitä paremmilla. Retkahtanut sitten takaisin huonompaan ja aloittanut alusta. Olen oppinut elämään paremmin tässä ja nyt, menneen tai tulevan murehtimisen sijaan. Oppinut arvostamaan paskaakin fiilistä, surua ja ahdistusta (ainakin välillä). Ymmärtänyt, että pelko osoittaa usein juuri sen suunnan mihin minun pitää hyökätä.

Olen myös tajunnut, että monet yhteiskunnan säännöt ja tavat ovat täyttä huuhaata. Maailma on jatkuvassa muutoksessa, eikä kukaan meistä – oikeasti – tiedä mihin se on menossa, tai mitä pitäisi tehdä. Samaan aikaan kun ihmettelen miten me ihmiskuntana olemme onnistuneet luomaan näinkin psykedeeliset puitteet elämälle (ja niin iso osa ihmisistä elää silti jatkuvassa hädässä), mieleni valtaa usein kaksijakoinen fiilis tulevaisuudesta täynnä mahdollisuuksia, mutta samaan aikaan valtavia uhkia.

Tulevaisuus on meidän törttöjen – minun ja sinun – käsissä, ei minkään yli-ihmisten, jotka vetelevät naruista jossain tuolla. Se on meistä jokaisesta kiinni, minkälaisen maailman jätämme seuraaville sukupolville, vai jätämmekö maailmaa lainkaan.

Mitä enemmän opin ja kyseenalaistan, sitä vähemmän tajuan tietäväni. Seuraava kysymys odottaa aina uuden oivalluksen takana. Eilen järkeilemäni “totuus” tuntuu tänään naurettavalta. Jokin arkinen tilanne, uutisotsikko tai oma käytökseni yllättää ja heittää kaiken nurin. Tunteet valtaavat mielen ja missään ei olekaan enää mitään järkeä.

Tuon tuosta mietin, että ajatteleekohan joku muu näin, tai edes näitä asioita? Kuinka moni haluaisi tehdä jotain omaa, kehittää jotain epäkohtaa tässä maailmassa, mutta ei uskalla tai saa vain aikaan. Ei tiedä mistä aloittaa. Kuinka moni (kuten minä) on aivan pihalla maailman tapahtumista, vaikka väittää tietävänsä ja ymmärtävänsä; Kääntää mieluummin selän, tai näyttää keskisormea, kuin yrittääkään todella ymmärtää omaa ja muiden käytöstä.

Samalla kun elämme aikaa, jossa netin valtava tietopankki on älylaitteiden avulla kytketty aivojemme jatkeeksi, vain harvoin ehdimme syventyä mihinkään niin pitkäksi aikaa, että oikeasti ymmärtäisimme mistä on kyse.

Teknologian kautta tuuttaamme toisillemme loputtoman määrän tiedon pätkiä, uutisia, jouruja ja huhuja. Räpiköimme arjen virrassa. On tyydytettäviä tarpeita, mielitekoja ja rutiineja. Kiirettä, ressiä, somea, töitä, työttömyyttä ja vihdoin – huuh-huh – viikonloppu, aivot narikkaan netflixiä ja bisseä.

Tämä blogi saa nimensä Loost Koosin -kappaleesta “Moderni idiootti tuntee mutta ei ymmärrä”.

Minulle biisi maalaa kuvan nykyajan länsimaisesta ihmisestä, joka elää yltäkylläisyyden keskellä impulssien varassa, pysähtymättä miettimään tekojaan, ajatuksiaan, tai mielipiteitään.

Siltä minusta välillä tuntuu. Klikkaan otsikkoa. Seuraavaa. Kolmatta. Oho meni tunti, miten oikein päädyin katsomaan tätä videota? Ostan jotain turhaa hetken mielijohteesta, tai koska -50 %. Ärsyynnyn jostain turhasta ja laitan syyn muiden niskoille, vaikka syy olisi minussa, ja tajuan kaiken vasta myöhemmin. Tuijotan pikkutunneille asti putkessa koukuttavaa sarjaa, selaan somea, sähköpostia tai uutisia monta tuntia päivässä. Yleistän kaikki taksikuskit kaahaileviksi kusipäiksi parin elämäni aikana todistamani hurjastelijan takia.

Sitä se arki usein on, potenssiin kaksi. Mutta sen ei tarvitse olla.

Tässä blogissa moderni idiootti pysähtyy ja alkaa miettimään: Miksi teen näin? Miksi ajattelen näin? Mitä tämä asia oikeasti tarkoittaa? Ja pyrkii sitten ymmärryksen kautta kohti parempaa, enemmän omalta tuntuvaa ja muita huomioivaa elämää.

Jatkan ensi viikolla pureutumalla aloittamisen vaikeuteen ja itsekriittisyyteen, joiden kanssa taistelen päivittäin. Kirjoitan siitä, miksi itselle tärkeä juttu on niin vaikea saada aikaan, saati olla tyytyväinen tuotokseen. Esimerkiksi tämä kirjoitus on mielestäni tällä hetkellä surkea. Oikeastaan koko blogin idea tuntuu nyt naurettavalta, paitsi että nimi ”Moderni idiootti” kuvaa minua tällä hetkellä osuvasti.

Se ei onneksi ole nyt oleellista. Tärkeintä on päästä vihdoin liikkeelle ja pysyä liikkeellä – muokata kakasta kultaa sitten matkalla.

Postausten muodot vaihtelevat tällaisista palopuheista, tositarinoihin, esseisiin, fiktioon ja ties mihin – aika näyttää. Apuja ja faktoja haen kirjoista, tieteestä, taiteesta ja haastattelemalla milloin ketäkin. Tästä se alkaa: merkitystä ja ymmärrystä elämäänsä kaipaavan modernin idiootin tutkimusmatka maailmaan, hyppää kyytiin jos kiinnostaa. Peace.

14 Replies

  1. Mari

    Hei, hieno blogi! Samoja juttuja pohdiskelleena jään innolla odottamaan seuraavaa postaustasi!

    1. Daniel

      Kiitos Mari! Ensi viikolla jatkuu 🙂

  2. Eero Saarikoski

    Moi! Aivan mahtavaa että olet lähettänyt tämän kaliiberin sanaraketin kohti tuntematonta! Ei mulla muuta ku että onnittelut hyvästä avauksesta, ja paljon voimaa ja rohkeutta tulevaan. Tätä oli jo mukava lukea, ja suurella innolla ja mielenkiinnolla odotan, mitä ajatuksia sinulla on seuraavaksi jaettavana. Tän parjatun bloggaamisen hyviin puoliin kuuluu kyllä ehdottomasti se, että yhden ihmisen tutkimusmatkasta tulee hyvin nopeasti yhteinen seikkailu. Kiitos Daniel! Kyydissä ollaan!

    1. Daniel

      Dänks E! Kiva kuulla että maistui. Juuri tuon mainitsemasi hyvän puolen takia varmaa aloitin, vaikka pitkään piti ensin vaikella. Saanut niin monen teksteistä niin paljon, että jos omat voi antaa jollekin jotain, niin hitto miksi ei. Mutta on tää kyllä vaikeeta: viivyttelen parhaillaan viivyttelyä käsittelevän seuraavan teksin parissa. Palataan!

  3. J

    +1 hyvä messinki. teksti soljuu hyvin ja sisältö kohillaan.

  4. Pekdek

    Tykkään jo nyt tästä blogista! Aivan kuin olisin omia ajatuksiani lukenut kun luin nämä postaukset. Niin paljon samaistuin. Mukava kun joku oli koonnut nämä minun sekavat ajatukset tämmöseksi suhteellisen järjestäytyneeksi kokonaisuudeksi! Varsinkin tuo viimeisin postaus. Olen valitettavasti tuollainen ankea tyyppi joka haluaisi saavuttaa asioita mutta ei ole valmis tekemään asioiden eteen juuri mitään tai tottunut näkemään vaivaa. Sitähän saattaa herranjumala epäonnistua! Eikä voi sitten sanoa, että ”no en etes oikeen yrittäny…” Olen tässä aikuisiällä yrittänyt miettiä tätä kuviota ja jotakuinkin tuollaiseen olen päätynyt. En ole vaan tiennyt että tällainen teoria on asiasta jo olemassa! Mukava oli tuossa jokin aika sitten tajuta että jos olisin joskus pysytellyt jonkin lajin parissa pitempään kuin ensimmäinen obstaakkeli, voisin olla jossakin oikeasti hyvä! Sen sijaan, nyt olen monessa asiassa vaan keskimääräistä huonompi.

  5. Hemulien sukua

    Tämä ja viimeisin kirjoituksesi – wau mikä flow! Hyvää, erittäin mielenkiintoista ja innostavaa luettavaa. Anna mennä vaan. 🙂

  6. Platotle

    Hengenheimolainen kuittaa. Mutta itse uskon että turha edes miettiä mitään ajallisesti pitkiä narratiiveja tulevaisuuteen. Kun, kyllä, KUN tekoäly tulee kaikki säännöt muuttuu. No se on aika huono blogin aihe. Kiva lukea ajatuksia saman henkisiltä, joita suomessa ei varmaan kauhean monia ole reaalisesti. Elämä muuttuu iän myötä rutiiniksi, jota suoritetaan sen itsensä takia – siksi on virkistävää lukea.

  7. Tinza

    Moi!
    Ja kiitos. Nää kaksi ekaa postausta (jotka tietty luin käänteisessä järjestyksessä) ovat tosi jees! Siis kiitti jo valmiiksi, ja jatka – vaikka tuntuiski… idiootilta.

  8. Riähkänä

    Hei nyt sattui oikeaan saumaan tämä blogi. Mielenkiinnolla jään seuraamaan!

  9. jfv

    Kuules Moderni Idiootti! Tässä on sulle kirjoittamiseen yksi hyvä neuvo:

    Teksti on siinä mielessä samanlaista kuin kuva, että pahin mahdollinen virhe on tylsyys.

    Jos kuva on tylsä, niin sen muut ansiot eivät pelasta tilannetta. Jos teksti on tylsä, niin sen muut ansiot eivät pelasta tilannetta.

    Hyvä kuva ja hyvä teksti ovat aina vähän keskeneräisiä. Kari Hotakainen neuvoi kirjoittamaan romaanin niin, että kirjoittaa sen valmiiksi ja sen jälkeen poistaa viimeisen sivun/kappaleen/mitälie. Teksti nimittäin tarvitsee tilaa kasvamiselle ja valmis teksti ei enää kasva.

    Älä katso tekstiä sillä silmällä että onko se jo täydellinen. Katso, että onko sillä tilaa elää omaa elämäänsä, itsenäistyä sinusta, kasvaa johonkin hedelmälliseen suuntaan.

    Älä viivyttele liikaa tekstin maailmalle päästämisessä. Teksti on kuin jälkeläinen. Se lähetetään aikuistumaan kun se on kohtalaisen valmis kohtaamaan haasteet. Ei sitä haudota peräkammarissa siihen asti että se on jo ehtinyt aikuistua.

  10. Tällä hetkellä tämä kirjoitus tuntuu varsin surkealta. Turhaan hapatit tätä paskaa kaksi vuotta 🙂 Olen vilkaissut seuraavaa tekstiäsi ja se lienee loistava. Hyvä kun kirjoitat! terkuin, jonkinsortin sielunsukulainen

  11. Roosa

    Hei, aivan mahtavaa settiä! Juuri tällaista blogia olen jo muutaman tovin etsinyt, sujuvan kynäniekan kirjoittelemia tekstejä, ja aihekkin näyttää olevan aivan ihastuttava. Pidän tästä kovasti!

  12. Satu

    Kiitos tästä! Olisi oman itseni yliarviointia väittää, että minulla olisi ollut samansuuntaisia pohdintoja jo pitemmän aikaa – ehkä pikemminkin puit sanoiksi omia epämääräisiä fiiliksiäni. Take your time, sun blogi pääsi mun kirjanmerkiksi. Ajattele, että sun kirjoitukset on ”yleisölle” lähinnä iloisia yllätyksiä sen sijaan, että se vaatisi niitä kello kädessä kriitikonsilmät kiiluen.

    Jos kehtaan vielä liittää muutaman sanan oman elämäni puintia, niin kirjoittamisen vaikeus ja peruskallio-fixed mindset yhdistettynä laiskuuteen ovat mun helmasyntejä. Luonteeni omaisesti haluaisin tietysti fiksata ongelmat helposti, vaivatta ja näkemättä mitään oikeaa vaivaa; olisiko siis sulla antaa jotakin vinkkiä siihen, miten voisin saada kirjoittamisen harjoittelun aloittamisen kynnystä hieman madallettua? Rohkaisuksi kelpaisi jokin sua koskettanut artikkeli, podcast, kliseinen quote, kirja, sun oma ajatus tai vaikka kokonainen kurssi jossakin paikassa x.

Vastaa