Moderni idiootti

Ymmärrystä etsimässä

Välisoitto

Edellisen tekstin suosio rysäytti vasta alkaneen blogihapuiluni seinään. Muutamassa päivässä lähes 60 000 ihmistä luki tekstiä (keskimäärin 8 minuuttia). Yli 10 000 tykkäsi tai jakoi sen somessa.

Maililootani ja blogin kommenttiosio täyttyi kehuista, parista kritiikistä ja lisää!-huudoista.

Muutama pyysi kahville, jotkut avautuivat omasta taistelustaan lahjakkuuden kanssa, yksi korjasi kielioppivirheen. Yliopiston opettaja oli kasannut tekstin päälle oppitunnin. Joku puhui tekstistä podcastissaan ja yksi mainitsi sen kolumnissaan.

Kun muutama viikko sitten aloitin ”bloggaamisen”, ajattelin pitkän piehtarointini myötä olevani valmis kritiikkiin ja hitaaseen opetteluun. Siihen, että aluksi kukaan ei lue. Ketään ei kiinnosta. Kirjoittaisin rauhassa ja saisin kommentteja silloin tällöin. Ne auttaisivat ymmärtämään mikä tekstissäni toimii muille. Pikku hiljaa kehittyisin bloggaajana ja lukijakunta kasvaisi.

Mutta sain todeta, että en todella ollut valmis äkilliseen huomioon ja suosioon.

Kun vuorokausi toisen tekstin julkaisun jälkeen avasin ensin mailin ja havaitsin kommenttitulvan, ja perään näin nettisivun analytiikasta, että melkein tuhat lukijaa tavasi parhaillaan tekstiäni – jäädyin.

Seuraavan parin päivän ajan pelkkä mailin tai somen avaaminen aiheutti vatsanväänteitä, joita en ollut ennen kokenut.

Tuntui kuin jotain olisi muuttunut pysyvästi.

Vaikka todellisuudessa: kirjoitin yhden tekstin, joka käsitteli universaalia aihetta. Moni samaistui, innostui, kiinnostui tai turhautui. Sitten jakoi, tykkäsi ja kommentoi.

Yritin järkeillä. Tämä on hyvä juttu! Tätähän minä halusin, lukijoita ja palautetta. Kiitosta siitä, että tekstiin pystyi samaistumaan. Siitä, että se inspiroi, ennen kaikkea laittoi ajattelemaan.

Ei muuta kun nopea alakoukkutuuletus, jess!-huuto ja sitten unohdan tämän äkillisen ja hetkellisen huomion. Kirjoitan kuten ennenkin, koska mitä muuta voisin tehdä? Tutut suosittelivat samaa.

Mutta ei. Kun aloin kirjoittaa, tunsin uudenlaista vastuuta, jopa valtaa. Minun pitää saada aikaan jotain vastaavaa. Jotain isoa. Jotain hienoa! Jotta en vain petä kaikki niitä lukijoita, jotka tykkäsivät edellisestä.

Joten yritin.

Ahmin kirjoja ja artikkeleita ajattelumme vääristymistä, aivojen toiminnasta ja persoonallisuudesta. Tein muistiinpanoja, ideoin, kirjoitin ja kirjoitin.

Yritin kirjoittaa siitä miten toimimme arjessa usein intuitiivisesti, emme rationaalisesti kuten luulemme. Miten se on usein hyvä asia, mutta ei läheskään aina. Siitä, miten päivittäin teemme epäloogisia päätöksiä ja tuomitsemme tuntemattomia ihmisiä huterin, usein väärin perustein.

Kirjoitin siitä, miten elinolomme ovat muuttuneet niin nopeasti, että aivomme eivät ole pysyneet muutoksessa mukana. Siitä miten moni arkemme ongelmista ja ahdistuksista pohjaa isolta osin elinolojen eroon nyt vs. elämä puskassa.

Kirjoitin siitä, miten jotkut muistomme ovat oikeasti aivojemme sepittämiä. Miten ne paikkailevat muistimme aukkoja huomaamattamme, kun yritämme pitää elämäntarinaamme kasassa. Muistomme elämästä on tarkan jäljennöksen sijaan enemmänkin kuin tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa paikat, ajat ja tapahtumat saattavat sekoittua, hävitä tai ilmestyä kuin tyhjästä.

Yritin kirjoittaa myös siitä, miten meille ei ole usein mitään tietoa siitä miksi pidämme suosikkiartisteistamme, biiseistä, kirjoista tai leffoista. Keksimme järkevältä tuntuvat, mutta usein tuulesta temmatut syyt vasta kun joudumme kertomaan ne itselle tai muille.

Kirjoitin siitä, miten meillä on tapana karttaa sellaista tietoa, joka on mielipiteidemme vastaista. Miten haluamme kerta toisensa jälkeen vain kuulla sen, minkä jo tiedämme.

Siitä miten sosiaalinen media ja nykyään myös uutiset ovat täynnä intuitiivista huutoa, joka syntyy kun provosoidumme ja hyväksymme aivojemme meille ensimmäisenä tarjoamat vastaukset. Emme osaa kyseenalaistaa ajattelumme oikoteitä tarpeeksi usein.

Yritin peilata näitä ajatusvirheitä pakolaiskeskusteluun, koska se olisi varmasti ollut tarpeellinen, kiinnostava ja mahdollisesti hyvin leviävä näkökulma.

Ja kaikki mitä kirjoitin, tuntui teennäiseltä. Kuin olisin untuvikko opettaja, joka opettaa sinua “tyhmää”. Tietämättä oikeastaan mitä edes yrittää opettaa, miten tai miksi.

Päivät kuluivat ja paineet kasvoivat. “Siellä ne odottaa seuraavaa tekstiä”, mietin. Vaikka samaan aikaan tiesin, että huomio oli jo siirtynyt toisaalle. Joku uusi bloggaus tai uutinen kiersi somessa. Toinen kirjoittaja sai kommenttivyöryt, hehkutukset ja kritiikit osakseen.

Mietin liikaa ja ennen kaikkea yritin aivan liikaa. Mietin mistä sinä haluaisit kuulla, mistä sinun “pitäisi” kuulla. Mikä voisi auttaa tai inspiroida sinua, kuten edellinen teksti inspiroi monia lahjakkuusajatuksiin jumiutuneita.

Unohdin kaikki kirjoitusoppaiden ja ammattikirjoittajien ohjeet siitä, miten kannattaa unohtaa kohderyhmät jos haluaa luoda jotain omaa ja oikeasti itseä sekä muita kiinnostavaa.

Unohdin, että edellinen teksti ei syntynyt yrittämällä miellyttää ketään. Yksikään niistä teksteistä, joista olen saanut eniten kommentteja, ei syntynyt yrittämällä miellyttää jotain – luomalla “kohderyhmää kiinnostavaa sisältöä”.

Ne syntyivät, kun mietin mikä on minulle tärkeää. Mitä haluaisin kertoa. Mitä haluaisin itse lukea. Ja sitten unohdin muun, kaivoin tietoa, kirjoitin ja viimeistelin.

Moni tuttu ja tuntematon kommentoi kahta edellistä tekstiä, että eivät ole koskaan mitään blogeja seuranneet, mutta tässä on jotain kiinnostavaa ja erilaista.

Vaikka olin kirjoittanut vasta kaksi tekstiä, tuollaiset kommentit olivat hyvää egon buustausta. Yritin ottaa ne vähän järkevämmin. Merkkinä siitä, että omaan juttuun ja tyyliin kannattaa luottaa. Pyrkiä hiomaan niitä kirkkaammiksi. Ei kannata miettiä liikaa mitä muut odottavat tai haluavat lukea.

Vaikka olemme jokainen yksilöitä, olemme pitkälti hyvin samanlaisia. Arkiset tarpeemme eivät paljon eroa. Kaikki kaipaamme lämpöä, hellyyttä ja rakkautta, turvaa ja ruokaa. Meillä kaikilla on tarve olla joku jollekulle.

Ja jos perustarpeemme ovat kunnossa, eikä elämä keskity vain ravinnon hankintaan ja lepäämiseen, haluamme entistä enemmän toteuttaa itseämme. Elää arvojemme mukaisesti. Meillä kaikilla on unelmia, joihin kurotamme, tai emme kurota, vajavaiselta tuntuvilla taidoilla.

Ajattelemme pitkälti samoja arkisia asioita, omista vuosien aikana muodostuneista näkökulmistamme. Turhaudumme samoissa tilanteissa, jätämme usein puhumatta sopimattomalta tuntuvista ajatuksistamme, ettemme vain aiheuta hämminkiä laumassamme. Aina emme edes osaa pukea sanoiksi, tai eleiksi monimutkaisia tuntemuksiamme. Ja kun joku sen tekee, koemme vahvan samaistumisen tunteen.

Tuota syvää samaistumisen tunnetta ei kuitenkaan tavoiteta korulauseilla, teennäisyydellä, kulisseilla ja tekaistuilla “henkilöbrändeillä”.

Sen voi saavuttaa olemalla ihminen.

Olin todennut tuon jo monta kertaa suosikkikirjailijoiden ja toimittajien elämänkertoja ja haastatteluja lukiessani. Silti toisen tekstin suosion myötä yritin sovitelle itselleni jotain ammattibloggarin, ties minkä viittaa. Yritin olla jotain, vaikka en ollut, enkä edes halunnut olla.

Kirjoitan työssäni paljon muiden puolesta ja usein “kohderyhmille”, mutta tässä blogissa en yritä (ainakaan tietoisesti) miellyttää ketään. Jos sen tekisin, voisin lopettaa homman saman tien.

Ja ennen kaikkea yritän olla ottamatta itseäni liian vakavasti. Ja siksi kirjoitan mieluummin välillä vaikka näin, odottamatta että ketään kiinnostaa. Ja kierointa on, että juuri siksi se saattaa kiinnostaa.

Tämä oli puhdas pään tyhjennys, höyryjen päästö – psiiiiiiiuuh – jotta päästään eteenpäin. Nyt, kirjailija Madeleine L’Englen sanojen saattelemana takaisin hommiin. Seuraava teksti käsittelee tavaraa ja kuluttamista.

“Only when we take ourselves lightly can we take ourselves seriously, so that we are given the courage to say, ‘Yes! I dare disturb the universe’”.

 

 

Lähteet / Lisää luettavaa aiheesta – Toisin sanoen, kirjat ja artikkelit, joita luin kun yritin kirjoittaa jotain muuta kuin tämän.

Toimittaja David McRaneyn kirjat: You Are Not So Smart ja You Are Now Less Dumb

Nobel-voittaja ja psykologi Daniel Kahnemanin kirja ”Thinking Fast and Slow”.

Kahnemanin TED-puhe aiheella Kokemus vs. muisto.

Professori Brian R. Littlen ”Me, Myself and Us”-kirja personallisuudesta.

David Dunnigin artikkeli Pacific Standardissa: ”We Are All Confident Idiots”.

Johan Lehrerin juttu The New Yorkerissa: ”Why Smart People Are Stupid”.

Lopun lainaus on Madeleine L’Englen kirjasta, joka on koostettu hänen puheestaan kongressin kirjastossa 1983.
Kirjan hyvä tiivistys löytyy BrainPickings-sivulta: Dare to Disturb the Universe: Madeleine L’Engle on Creativity, Censorship, Writing, and the Duty of Children’s Books.

6 Replies

  1. Eero

    Moikka Daniel! Olet asian ytimessä jälleen (: on suuri ilo lukea näitä sun ajatuksia ja pohdintoja. Voin vain kuvitella minkälaisia paineita suuresta lukijakunnasta syntyy. Halusin silti sanoa tämän, jos sen ääneensanominen ehkä helpottaisi: ei ole kiire, eikä tartte pelätä. Kun haluat kirjoittaa jotain, kirjoita. Jos kirjoittaminen tuntuu väärältä, älä kirjoita. Kaikki on oikein. Kyllä me lukijat jaksamme odottaa. Rauhaa ja rohkeutta!

  2. Jumipäällikkö

    ”Toivottavasti jaksat jatkaa kirjoittamista vaikka rima on näiden kahden ensimmäisen jälkeen korkealla 😉” Olen pahoillani 😀 Mutta tsemppiä ja yritä tosiaan kirjoittaa itsellesi! Se joko sitten kiinnostaa ihmisiä tai sitten ei 🙂

  3. Minna

    Kyllä kiinnostaa!

  4. Juuso

    Sinun pitäisi saada tästä rahaa. Ei pelkästään siksi, että olet hyvä kirjoittaja, vaan myös siksi, että ilman sosiaalista pakkoa näitä tekstejä ei näytä syntyvän. Blogin pitäminen on kamalaa, piinallista, ahdistavaa ja parhaimmillaan niin palkitsevaa, että se on kaiken tuon arvoista.

    Kirjoita nyt vaan se seuraava teksti. Tiedän, että sinua ahdistaa enemmän se, että et sitä kirjoita!

    PS. Se, että tästä edellisestä tekstistäsi on parin kuukauden mittainen tauko, on ihan hyvä asia. Voit jatkossa julkaista blogeja epätasaisen tasaisesti ilman paineita siitä, milloin seuraavan tekstin pitää olla valmis.

    1. Daniel

      Moro J, kiitos kommentista. Jännä huomata että edelleen joku odottaa lisää.

      Tekstiä on kyllä syntynyt paljon viimeisen kahden kuukauden aikana, mutta ihmeellisiä huomion herättämiä lukkoja sitä edelleen löytään itsestään, enkä ole saanut mitään ulos asti. En ole edes luettanut raakaversioita kellään ja se lienee suurin virhe. Yritin alkuun väkisin, eikä tullut mitään ja sitten annoin löysää ja keskityin muuhun.

      Vihdoin viime lauantaina (kirjoittaessani) tajusin, että miksi en kirjoittaisi vielä lisää tästä blogin, tai minkä tahansa muun kuin työjuttujen kirjoittamisen vaikeudesta, kerran se tosiaan on itselle niin vaikeaa – kuten tämä postaus jo antoi ymmärtää. Siihenhän tiivistyy paljon sitä mordernia idiotismia, josta haluan kirjoittaa. Sen kautta voi peilata arjen ja kulttuurin solmuja. Turha kai väkisin kirjoittaa jotenkin muuten, koska ”väkisin” ei ole tämän blogin ajatus. Mutta toisaalta en haluaisi kirjoittaa kirjoittamisesta, koska en halua kirjoittaa vain kirjoittajille, mutta se lienee turha huoli ainakin tuon lahjakkuus jutun perusteella?

      Kaikkein vaikeinta on edelleen olla ajattelematta kirjoittaessa mitään tai ketään – kirjoittaa vain. Mutta siitä mielentilasta nämä edelliset tekstit ovat tulleet. Ja sitten kun siinä onnistuu, syntynyt teksti on jotenkin sopimatonta. Se on jotenkin liian raakaa ja likaista, ja siitä pitää pyöristää kulmat, silottaa pintaa ja karsia ennen kuin uskaltaa julkaista, ettei vaan… niin ettei vaan mitä?

      Eiköhän tämä tästä.

      -D

  5. Ritskuelba

    Nämä sun kirjoitukst on antaneet paljon ajateltavaa ja muisteltavaa, en oo ihan nuori tyttönen enää. Elämän koulussa olisin voinut vähemmällä pään hakkaamisella päästä, mutta hyvä kun saan lukea miten joku muukin on ihmetellyt elämää. Ja ajattelee omilla aivoillaan. On aina hyvä lukea lisää, opiskella vaan ihan siksi että joku juttu kiinnostaa tai ehkä vasta alkaa kiinnostaa kun hetken sitä tutkailee. Kyllä odotan että jossain vaiheessa sulta jotain blogitekstejä vielä tipahtelee. Itselläni on eläimet lähellä sydäntä ja eläinalalle kouluttautuminen. Eläimet ovat pyyteettömiä eikä niitä voi huijata miellyttämällä kuten ihmisiä. Sitä joko on tai ei ole kiinnostunut. Kiehtovaa on ollut viime aikoina pohtia mitä nämä ”eläinkuiskaajat” ymmärtävät syvemmin kuin muut? Elävän olennon ajattelu kiinnostaa, ollaanko me ihmiset loppujen lopuksi niin hirveän paljon erilaisia kuin eläimet? Myös eläimillä on tunteet ja kommunikointikyky. Emme vain osaa niiden kieltä emmekä siksi tiedä mitä ne ajattelevat.

Vastaa