Moderni idiootti

Ymmärrystä etsimässä

Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani

sven-scheuermeier_unsplash_com

Olin aina pitänyt itseäni lahjakkaana, vähän kaikessa. Siksi päässäni kuohui, kun luin vuosi sitten Stanfordin yliopiston psykologian proffan kirjaa Mindset – The New Psychology of Success.

Yli 30 vuotta älykkyyttä tutkinut Carol Dweck asetti eteeni kaksi ajatusmallia. Väitti, että niistä toisen jokainen meistä omaksuu hyvin nuorena.

Dweckin mukaan nuo mallit määrittävät isolta osin millaisiksi kasvamme. Ne säätelevät ihmissuhteita, suhtautumistamme menestykseen ja epäonnistumiseen. Ne vaikuttavat siihen miten onnellisia olemme; kasvaako meistä ihmisiä joita haluamme olla ja saavutammeko arvostamiamme asioita.

Ne mallit ovat seuraavat:

  1. Growth mindset – ihminen uskoo, että voi kehittää taitojaan ja älykkyyttään harjoittelun kautta lähes loputtomasti. Jokaisen todellinen potentiaali lajissa kuin lajissa selviää vasta kokeilun ja pitkäjänteisen harjoittelun kautta. Se saa hänet etsimään oppimismahdollisuuksia niiden välttelyn sijaan ja auttaa näkemään epäonnistumisen mahdollisuutena oppia.
  1. Fixed mindset – saa ihmisen pitämään lahjakkuutta ja älyään synnynnäisinä ominaisuuksina. Hän uskoo, että jokaiselle on elämän alussa annettu tietty määrä älliä ja kykyjä, joita ei juuri voi harjoittelemalla parantaa. Tavoitteeksi muodostuu näyttää fiksulta joka tilanteessa ja karttaa epäonnistumista, koska se olisi todiste siitä etteivät omat lahjat riitä.

Me kaikki asetumme jonnekin näiden kahden mallin välille. Dweckin arvioiden mukaan molempien ajatusmallien edustajia on maailman ihmisistä noin 40 prosenttia. 20 prossaa pyörii jossain keskivaiheilla. Osa vaihtaa ajatusmallia elämän aikana. Osa painelee yhdellä koko matkan.

mindset_infographic_by_nigel-holmes

Ajatusmalli tarttuu usein joko perheestä tai koulusta. Määrittävin tekijä on se, kehutaanko meitä lapsena yrittämisestä ja sinnikkyydestä, vai onnistumisesta lahjakkuuden ja älyn avulla.

Jos saamme kehuja yrittämisestä ja kovasta työstä, opimme arvostaa niitä polkuna onnistumiseen. Jos emme osaa jotain heti, uskomme, että voimme kehittyä siinä harjoittelemalla.

Jos meitä taas ylistetään lahjakkuudestamme aina kun onnistumme, tai haukutaan lahjattomaksi mokatessamme, alamme uskoa että onnistuminen on tärkeintä ja synnynnäinen lahjakkuus määrittää sen missä onnistumme.

Kun toinen ajatusmalli kerran pääsee itämään, se alkaa ruokkia itseään ja eroon pääseminen voi olla vaikeaa.

Oppimiseen uskova keskittyy oppia – oppii ja siten onnistuu. Hänen mielikuvansa siitä, että omia taitoja voi kehittää vahvistuu entisestään.

Kun jumipää onnistuu jossain, hän hakeutuu jatkossakin sen asian pariin, voidakseen loistaa lahjakkuudellaan. Kun hän epäonnistuu, hän alkaa vältellä sitä asiaa, koska epäonnistuminen on todiste lahjojen puutteesta.

Niin meille muodostuu ajatuksia: “oon huono matikassa”,“en ole luova”, “en osaa piirtää”, “oon surkea liikunnassa”.

Geenimme antavat meille kyllä lähtöpisteitä: on täydellistä nuottikorvaa ja matikkapäitä; on luontaisia ominaisuuksia ja kiinnostuksen kohteita. Meistä jokaisesta tuskin tulee seuraavaa Einsteinia tai Mozartia jos vain treenaamme hullun lailla. Mutta jokainen voi tulla todella hyväksi lähes missä tahansa, jos vain harjoittelee tarpeeksi.

 

Kun peilasin elämääni Dweckin malleihin, aloin ymmärtää omaa koulumenestystä, harrastuksia, ihmissuhteita ja työelämää uudella tavalla.

Jo päiväkodista ja esikoulusta mieleen palasi utuisia hetkiä kun onnistuin ja sain kehuja – koska olin ”lahjakas”.

Sama jatkui ala- ja yläasteella, jotka painelin “lukematta läpi” ok tuloksin. Saksaa ja musiikkia lukuun ottamatta.

Muistan elävästi yhden ala-asteen musiikin tunnin. Oli laulukokeiden aika. Jokainen astui vuorotellen pianon viereen. Yy-kaa ja yy-kaa-koo-nee lurautti hämähämähäkin niin kuin vain parhaiten osasi. Niin minäkin. Arvosana 5 (asteikolla 4-10), joka päässäni muotoutui lopulliseksi tuomioksi, jonka painon tunnen edelleen singstarien ja karaokelaitteiden läheisyydessä: Et osaa laulaa. Älä vain avaa suutasi missään musiikin tahtiin, tai nolaat itsesi.

Nielin tuolloin musiikillisen lahjattomuuteni hieman katkerana. Mutta olihan minulla edelleen onneksi monta muuta ainetta, joissa saatoin lahjoillani loistaa vanhaan malliin.

Pieneen mieleeni ei juolahtanut, että olin ennen koulua harjoitellut niitä asioita joissa olin koulussa hyvä.

Vaippaiästä asti kyhäsin mitä erikoisempia puuhäkkyröitä mummolan verstaalla ja niin puukässä sujui koulussakin. Olin oppinut lukemaan aikaisin. Ehtinyt jo ennen koulua imeä itseeni vaikka mitä tekstiä ja niin lukemista vaatineet aineet sujuivat. Siinä missä joku oli käynyt muskarissa tai pianotunneilla, minä olin treenannut matikkaa pikkulasten pulmakirjoilla.

 

Sitten tuli lukio, ja ongelmat alkoivat toden teolla.

Etenkin pitkän matikan ja muiden luonnontieteiden tunneilla olin usein aivan ulalla. Yläasteella matikka oli ollut enimmäkseen helppoa huttua. Sen sijaan, että olisin tehnyt enemmän töitä selättääkseni nuo lukion tuomat haasteet, ajattelin että kyllä minä oikeasti osaan. Vika oli opettajissa, opetuksessa ja kokeissa. Ei esimerkiksi siinä, että en osannut ja jaksanut opiskella kovemmin.

Dweck on havainnut fixed-oppilaiden keksivän tekosyitä omalle tyrimiselle.

Myös Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen johtaja, professori Jari-Erik Nurmi tunnistaa ilmiön, vaikka Dweckin mindset-teoriaa ei hyvin tunnekaan. Nurmi on tutkinut opiskelijoiden ja lasten oppimista sekä motivaatiota 90-luvulta asti.

“Suomalainen peruskoulu on vähänkin kyvykkäälle helppo. Lukio taas on paljon vaativampi. Siitä seuraa helposti vaikeuksia, jos on tottunut loistamaan lukematta ja yhtäkkiä pitääkin tehdä enemmän töitä”, Nurmi sanoo puhelimessa.

“Kun loistamaan tottuneen oppilaan edessä on sitten haastava tehtävä, kuten vaikea tentti, hän pelkää huonoa arvosanaa ja saattaa luoda hyväksyttävän selityksen epäonnistumiselle”, Nurmi jatkaa.

Minähän se siinä. Kun edessä oli vaikea koe, jätin usein mieluummin lukematta kuin yritinkään. Huonoa arvosanaa perustelin sitten lusmuilullani: “katoin leffaa, olin skeittaa”.

Sama toistui yliopiston pääsykokeissa. Ajattelin pääseväni sisään helposti, vieläpä vähällä lukemisella. Mutta lukeminen oli vaikeaa. En ollut tottunut siihen, että piti tehdä oikeasti hommia onnistuakseen jossain. Miksi nyt pitäisi lukea, kun olin ennenkin pärjännyt lahjoillani.

Mitä lähemmäksi pääsykokeet tulivat, sitä vähemmän luin. Jäin kauas pisterajoista, vaikka kehtasin vielä kokeiden jälkeen miettiä, että entä jos pääsenkin sisään.

Jossain siinä humussa päätin, että yliopisto ei ollut minua varten ja pääsykokeissa epäonnistuminen enemmänkin osa suunnitelmaa. Olin enemmän käytännön ihminen. Siinä saattoi olla hitunen perääkin, mutta myöhemmin lukemiseen ja kirjoittamiseen hurahtaneena luulen, että halusin suojella käsitystä itsestäni. Sen sijaan, että olisin myöntänyt olevani vain liian lahjaton yliopistoon.

 

Ilmiö toistuu kun selaan harrastuksiani. Alkuinnostus kesti aina tovin kun oppiminen oli nopeaa. Mutta kun olisi pitänyt tehdä duunia tosissaan: jokin temppu skeitatessa tai vaikea piirrustus ei onnistunutkaan tarpeeksi nopeasti, alkoi ärsyttää ja ahdistaa. “Ai, enkö olekaan tarpeeksi lahjakas tähän? Sitten tämä ei varmaan ole sitä, mitä minun on määrä tehdä.”

Ja niin löin hanskat tiskiin ja siirryin taas seuraavaan lajiin, jossa aloittaminen oli helppoa. Lahjakkuuteni ansiosta opin taas nopeasti ja keräsin kehuja muilta ajatuksen tueksi.

 

Samaa oireilua olen huomannut myös parisuhteissa. Omissa ja muiden. Teininä ajattelin, että kun jonkun kanssa alkaa seurustelella, sen pitää olla heti täydellistä – vuosisadan rakkaustarina. Miltä se usein ihastuksen takia tuntuukin. Mutta kun alkuhuuma haihtui, tuli ensimmäisiä riitoja ja huomasi toisen ärsyttäviä tapoja, ajatteli helposti etten mä tätä tilannut.

Sen sijaan, että olisin arvostanut toisen hyviä piirteitä, joihin olin ihastunut, ja yrittänyt yhdessä kasvaa kohti omia ja yhteisiä tavoitteita, näin ristiriidat heti merkkinä siitä, että emme ole toisillemme niitä “oikeita”.

Yhteiskuntamme ylistää onnistumista, jonka huikein muoto on nopea ja taianomainen menestys.

En tiedä onko peruskoulu muuttunut, mutta kymmenen vuotta sitten sekin oli aika onnistumiskeskeinen.

Huomiota ei kiinnitetty juurikaan siihen, miten kukin oppii. Tai painotettu, että jokainen voi oppia. Ennemmin ihailtiin niitä, jotka tiesivät ja osasivat. Ei esimerkiksi niitä, jotka olivat ihan pulassa aluksi, mutta kovalla työllä ylsivät edes kohtalaisiin suorituksiin. Opiskelu itsessään oli usein vain pakollinen paha, jotta pystyi osaamaan – loistamaan kokeissa.

 

Sosiaalisessa mediassa ja uutisissa törmää usein luonnonlahjakkuutta ihannoiviin tarinoihin.

Maija soitti jo 4-vuotiaana selloa paremmin kuin muut. Vanhemmat tiesivät heti, että Maija menee pitkälle. Unohdetaan mainita kuinka monta kertaa Maija rämpi loskassa soittotunnille harjoittelemaan vaikeaa kappaletta, joka ei millään mennyt putkeen. Ajatteli, että vittu mitä paskaa. Mutta yritti silti kunnes oppi, koska halusi ja uskoi oppivansa. Kohtaus loskassa rypemisestä kelpaa enintään mausteeksi, jotta tarinaan saadaan hiven draamaa ja niin enemmän lukijoita klikkaamaan.

Haluamme kuulla tarinoita nopeista menestymisistä, jotta voimme uskotella itsellemme, että meillekin voi käydä niin.

Haluamme uskoa oikoreitteihin ja saada mahdollisimman paljon tuloksia mahdollisimman vähällä työllä. Etsimme ympäriltä tukea ajatukselle, että se on mahdollista. Kun todellisuudessa lähes kaikki mikä on tekemisen arvoista, vaatii ponnistelua.

Sitten kun yritämme jotain, vertaamme helposti itseämme ja keskinkertaisia kokeiluamme niihin vuosien harjoittelua vaatineisiin huippusuorituksiin. Vedämme johtopäätöksen, että emme osaa. Turha edes yrittää.

 

Kun maailmaa katselee Dweckin mallien läpi, se ei olekaan enää onnistujien ja epäonnistujien maailma – lahjakkaiden ja lahjattomien. Maailma on jakautunut niihin, jotka uskovat oppivansa ja siksi oppivat ja onnistuvat. Ja niihin, jotka eivät usko – eivätkä siksi opi, kehity ja onnistu.

Oppiminen ei tee elämää helpoksi. Päinvastoin. Oikeastihan oppiminen on usein ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, mutta jo se, että ymmärtää sen olevan mahdollista, voi poistaa valtavan taakan.

 

Jossain parikymppisenä ajatusmallini on alkanut muuttua. Voi olla, että epäonnistuin tarpeeksi monta kertaa kunnolla ja on ollut pakko miettiä maailmanjärjestystä ja luonnonlakeja uusiksi.

Kirjoittamisen parissa olen raahautunut fixed-puolelta kasvun puolelle ja se on heijastellut muillekin elämän osa-alueille. Tai voi olla toisinkin päin. Vuosi vuodelta olen innostunut enemmän oppimisesta ja mokailu ei ole enää kuumottanut samalla tavalla.

Alun laitoin kuitenkin tässäkin lajissa lahjakkuuden piikkiin. Kun kirjoitin pieneen paikallislehteen 20 euron juttupalkalla artikkeleita muutama vuosi sitten, taso ei ollut kummoinen. Pelkällä innostuksella ja lukioäikän opeilla kirjoittaessa saamani kehut olivat hyvää ruokaa lahjakkuus-ajatuksille.

Myös ensimmäinen levyarvioini Keskisuomalaiseen meni heittämällä läpi – totta kai. Seuraava ei onneksi mennyt. Se tuli takaisin palautteella, jonka voisi tiivistää: tällaista sontaa ei voi julkaista.

Oli aika lyödä hanskat taas tiskiin. Tai, vihdoin nöyrtyä. Todeta, että en osaakaan vielä kaikkea ja alkaa opettella. Etenkin jos aioin tienata elantoni kirjoittamalla. Ja niin opettelin. Pyysin palautetta, luin kirjoitusoppaita ja kävin kursseilla. Pikku hiljaa, teksti tekstiltä ja palaute palautteelta olen hilannut itseäni paremmaksi kirjoittajaksi.

Töissä deadlinet pakottavat päästämään jutusta irti, vaikka se ei ole “täydellinen”. Olen opetellut ottamaan palautteen kuin palautteen oppimismahdollisuutena, en enää osoituksena lahjojen puutteesta.

Olen tajunnut, ettei mikään oma tekemä ole koskaan täydellistä, ainakaan itselle. Päässä maalaamani idea tekstistä on aina todellisuutta parempi.

Toisaalta tuo täydellisyyteen pyrkivä mieli on juuri se, joka laittaa oppimaan ja kehittymään. Ilman niitä suuria visioita ei synny mitään, mutta jos niille antaa kaiken vallan, ei myöskään synny mitään.

 

Bloggaaminen, kuten ensimmäisessä tekstissä alleviivasin, on tuntunut vaikealta juuri tuon täydellisyyden tavoittelun takia.

Kun tekstistä on vastuussa vain itselleen (nyt onneksi myös sinulle) ja deadlinen ohittaminen ei vaikuta tilin saldoon, on helppo viivytellä ja hioa loputtomiin. Ettei vain julkaisisi jotain keskinkertaista.

Epäonnistumisen pelko on edelleen läsnä tätäkin kirjoittaessa. Vuosien aikana olen saanut kuitenkin heivattua sen kartturin paikalta takapenkille ja edelleen takakonttiin. Siellä se hakkaa luukkua ja huutelee aina kun yritän jotain uutta ja vaikeaa. “Entä jos epäonnistut? Teet itsestäsi julkisesti pellen jos mokaat!”.

Mieleen nousee Kendrick Lamarin biisin sanat:

I am a sinner who’s probably gonna sin again
Lord forgive me, Lord forgive me
Things I don’t understand
Sometimes I need to be alone
Bitch don’t kill my vibe, bitch don’t kill my vibe

Minulle tuo bitch on epäonnistumisen pelko.

 

Lähteet ja lisää luettavaa aiheesta:

45 Replies

  1. EeroS

    Jou! Ja kiitos! Hyvä ajatuspala. Tunnistin muutamia otteita oman elämäni kamppailuista lahjakkuuden ja todellisten haasteiden kanssa. Sait hyvin vietyä pidemmälle tuota fixed/growth-ajatusta. Tykkäsin paljon noista pohdinnoista ”mitä tapahtuu koulun jälkeen”. Koulu on usein lahjakkaalle ihmiselle helppo putki jossa on ennalta määritetyt, selkeät tavoitteet ja oppi tulee ennalta pureksittuna sopivan kokoisina annoksina. Shokki ”oikeaan elämään” (mitä se sit onkaan) verrattuna oli itsellekin aika iso kun piti ruveta itse miettimään, mitä oikeasti haluaa elämältään, miten ylipäätään ohjautua niitä asioita kohti jotka kokee tärkeäksi ja mihin valitsee käyttää aikaansa. Ja niihin pohdintoihin törmää edelleen jatkuvasti. Jännä juttu nuo pelot ja lamaannukset ja pakenemiset, mistä ne oikein tulevat ja miten ne voivat olla niin vahvoja vaikka periaatteessa on kaikki keinot selvitä. Mutta joku juttu voi vaan napata pinnan alta kiinni ja pitää paikallaan. Mukavasti pohdittavaa työpäivän päätteeksi!

  2. Toi on hyvä jaottelu. Tuttua on kuvauksesi yläasteelta – vain sillä erotuksella, että mulle vaikeaa oli lähinnä englannin kieli (ajattelin, että ”en voi oppia englantia”). Myös Keskisuomalainen -episodi on kuin suoraan omasta elämästä 🙂

    Sain äikän aineista hyviä numeroita ja luokkatoverit ihmettelivät, ”miten sä osaat kirjottaa noin hyvin”. Yläasteella vetosin mielessäni ehkä lahjakkuuteen, mutta lukiossa aloin selittää pärjäämistä näin: kirjoittakaa päiväkirjaa 600 sivua, niin kyllä tekin opitte.

  3. Taina Rytkönen

    Kiitos tästä! Luovien ja kädentaitojen osaamista pohtivana olen kuullut liian monia tarinoita siitä, miten liian monelta ”ei-muka-riittävän-lahjakkaalta” on viety ilo ja kiinnostus kuvataiteisiin, musiikkiin (erityisesti lauluun), kädentaitoihin ja liikuntaan — asioihin, jotka tuottavat tutkitusti hyvinvointia yksilöille ja sitä kautta yhteisöille ja yhteiskunnalle.

  4. Meisa

    Hyvä kirjoitus, mutta vaihda nyt herranjumala tuota fonttia. Ihan mahdotonta lukea.

    1. Daniel

      Hah, minä kun luulin, että tämä on nimenomaan helppolukuinen. Hyvä jos asia sai kuitenkin lukemaan loppuun väkisin. Ps. en vaihda ainakaan vielä

      1. Hinnie

        Graafikkolasta päivää! Pakko kommentoida kun joku oli alottanukkin tästä aiheesta. 😀
        Hieno fontti, mutta sopisivat paremmin, jos vaihdat tämän otsikko ja korostusfontiksi ja tuon otsikkofontin leipikseksi. Pääsisi tämä makee fontti paremmin oikeuksiinsa. Ja on myös totta, että tää on leipiksenä vähän vaikea lukunen.

        Huippu teksti muuten! Tiedän tehneeni vastaavan muutoksen myös joskus parikymppisenä. Kiva kuitenkin lukea, että joku on antanut tälle hommalle ihan nimenkin.

      2. Crispy

        e ja c menee sekaisin jo ennen puoltaväliä. Pirun hyvä ja avaava teksti, samaistuin samantien.

    2. miee

      No ihan luettava fontti tuo on.

  5. Merja

    Tämä kolahti, kiitos.

    1. Daniel

      Kiva kuulla, kiitos kun kerroit sen.

  6. Oikaistaan sen verran, että meillä kaikilla on molempaa mindsetia ja se saattaa vaihdella aiheesta ja kontekstista riippuen. Mindsetia ei tarvitse vaihtaa vaan voi esim. liu’uttaa ajatteluaan kohti Growth Mindsetia. Aivomme ovat hyvin plastiset ja päälle oppii uusia malleja ja jopa toimintatapoja, kun jaksaa jumpata niitä.

    1. Daniel

      Kiitos Jani, hyvä oikaisu ja lisäys. Tekstistä voi tulla turhan ehdoton kuva, että olisimme aina joko tai kokonaisuuksina. Itse nään tuon janana, ja se mihin sillä kukin asettuu, riippuu siitä kumpaa ajattelua on enemmän. Siinä sitten liutaan tai kuten tekstissäni ”raahaudutaan”.

      1. Tekstisi on hyvä ja leviää somessa oikeutetusti! Toivottavasti kaikki opettajat lukisivat ja mahdollisimman moni pienten lasten vanhempi!

    2. Kantsiiayntyärikkaaksi

      Vanha koira ei opi uusia temppuja.

  7. Kai Tainio

    Hyvä ja inspiroiva kirjoitus.

    1. Daniel

      Kiitos Kai ja ennen kaikkea hienoa jos inspiroi.

  8. Kiitos, todella kiinnostava kirjoitus! Olen pohdiskellut paljon esimerkiksi sisukkuutta, mistä se syntyy ja miksi jotkut ovat sisukkaampia kuin toiset, tässä varmasti piilee selitys myös siihen.

    Suomessa tuntuu kovin olevan valloillaan ajatus, että on oltava jo valmiiksi hyvä tehdäkseen jotain – jos on huono laulamaan, niin ei saa laulaa jne. Olisi hyvä oppia siitä pois, koska tekemällä ja töskäämällähän sitä kehittyy.

    Hannele
    http://www.rakkaudellahannele.fi

    1. Olli

      Moi Hannele. Jos olet kiinnostunut sisusta ja sen eri elementeistä, suosittelen lämpimästi tykkäämään naamakirjassa Sisu-sivusta sekä tutkimaan Emilia Lahden kirjoituksia aiheesta. Suuri osa tosin on englanniksi, toivottavasti sujuu 🙂

      Ja blogin kirjoittajalle, kiinnostava teksti. Olen osittain samoilla linjoilla Janin kanssa siitä, että kirjoitus ikäänkuin jakaa ihmiset growth- ja fixed mindsetteihin. Other than that, oikein hyvin kirjoitettu!

  9. Veikko

    Helvetin hyvä kirjoitus!

  10. Iita

    K I I T O S.

    Olen ollut koko elämäni äärimmäisen lahjakas. Uskomattoman hyvän muistini ansiosta laiskottelu jatkui läpi lukion ja yliopistonkin, joissa molemmissa pärjäsin moitteettomasti. Olin juuri se viimeisenä iltana kaiken tekevä mulkero, joka sitten kuitenkin ylsi ylimpiin arvosanoihin – ja jos joskus suoritus jäi keskinkertaiseksi, oli helppoa syyttää sitä viimeistä iltaa.

    Nyt todellisen aikuisuuden kynnyksellä olisi otettava oikeasti vastuuta tekemisistään. Ja sehän on vaikeaa!!! Tekee mieli vähän väliä luovuttaa, kun uusi kieli ei jääkään päähän tai koen olevani ammatillisesti epäonnistunut. Tämä kirjoitus antoi pontta uudelle ajatusmallille. Kiitos siitä!

  11. Täti

    Mielenkiintoinen juttu. Oon monessa kohtaa samaa mieltä.

    Silti nyt tahallani kärjistän ja yleistän: mun korviin tuo kuulostaa ainakin jossain määrin myös sukupuolten väliseltä erolta suhtautumisessa työntekoon ja vaivannäköön. Mun kokemuksen mukaan meidät tytöt ja naiset kasvatetaan jo pienenä ymmärtämään, että tavotteiden eteen täytyy nähdä vaivaa, mitään ei saa ilmaiseksi. Niinkuin me naiset tottavie emme ainakaan työelämässä saakaan. Poikia äidit (ihan tutkitusti) auttavat enemmän ja pidempään esim. syömisessä ja pukemisessa. Näin pojat kasvavat siihen, että kaikki on helppoa ja vaivaa ei tarvitse nähdä, joku muu hoitaa. Koska mun kokemuksen mukaan monet niistäkään pojista, jotka pärjäävät koulussa huonosti, eivät silti tee töitä parantaakseen tilannetta, vaan odottelevat tulevaksi ihmettä, joka nostaa numerot.

    Myös työnhaussa ja työelämässä miehiä edelleen suositaan. Naiset ovat Suomessa nykyään miehiä koulutetumpia, mutta silti miehet ovat työpaikoilla paremmissa asemissa ja paremmin palkattuja. Poikkeuksia toki on, mutta keskimäärin edelleen on näin. Jos olet mies naisvaltaisella alalla, se on sinulle etu. Jos olet nainen miesvaltaisella alalla, se on sinulle haitta ja saat kynsin hampain lunastaa paikkasi ja todistaa pätevyytesi.

    Toki on paljon niitä miehiä, jotka onneksi jossain kohtaa lyövät päänsä seinään ja ymmärtävät tästä, että onnistuminen on omasta vaivannäöstä kiinni. Ja tietysti on myös naisia, (ehkä nykyään yhä enemmän?) jotka oppivat kotona tulemaan valmiiseen pöytään ja koulukin sujuu niin helposti, etteivät opi tekemään töitä tulosten eteen. Sitten on niitäkin päänsäseinäänlyöjiä sukupuolesta riippumatta, jotka eivät hoksaa, että oma panos oli riittämätön, vaan syyttävät epäonnistumisestaan kaikkia muita paitsi itseään.

    En väitä että kyse on pelkästään sukupuolierosta, mutta kyllä tässä mun mielestä sitäkin on.

    1. Platotle

      ” Poikkeuksia toki on, mutta keskimäärin edelleen on näin. Jos olet mies naisvaltaisella alalla, se on sinulle etu. Jos olet nainen miesvaltaisella alalla, se on sinulle haitta ja saat kynsin hampain lunastaa paikkasi ja todistaa pätevyytesi.”

      Tässä on tärkeää ymmärtää miksi. Miesten maailmassa ei ole olemassa muuta kuin kynsin hampain, joten se ei ole yleensä naisia syrjivää itsessään. Saat mitä pystyt ottamaan. Naisilla taas tapana enemmän painottaa ryhmäkäytöstä, joka on mielestäni kokonaisuudelle eli yritykselle parempi, vaikkakin yksilölle ei välttämättä. Samaten, miehiä arvostetaan eri kriteerein kuin naisia kulttuurissa. Kärjistäen köyhä mies = ruma nainen kun taas rikas mies = kaunis nainen. Kulttuurin paneet luo erilaiset motivaatiot, jotka luonnollisesti johtaa eri lopputuloksiin. En kiellä etteikö syrjintää olisi, mutta maailma ei ole reilu ja se ei siksi muutu itkemällä. Eri asia on, että onko miehisten ”pyheiden” arvostaminen työelämässä suotavaa. Mutta rahan-teon kannalta näin näyttäisi olevan.

  12. Kiitos tästä tekstistä, antoi lisää puhtia jatkaa pääsykokeisiin lukua ja yrittäjänä painamista! Jaoin itsekkin 🙂

  13. Siiri

    Kiitos, tämä teksti sai miettimään omaa rimakauhuani tässä tulevan pääsykoeurakan edessä. Kannustavaa!

  14. Erityisesti tämä pätkä iski minuun ”Huomiota ei kiinnitetty juurikaan siihen, miten kukin oppii. Tai painotettu, että jokainen voi oppia. Ennemmin ihailtiin niitä, jotka tiesivät ja osasivat. Ei esimerkiksi niitä, jotka olivat ihan pulassa aluksi, mutta kovalla työllä ylsivät edes kohtalaisiin suorituksiin. Opiskelu itsessään oli usein vain pakollinen paha, jotta pystyi osaamaan – loistamaan kokeissa.”

  15. Jukka Takamaa

    Aivan hyvä kirjoitelma. Itse suunnittelen uusia juttuja ja siksi juuri tämä kolahti. Pitää olla jano tiedolle ja tehdä asioita jotta niistä voisi oppia lisää.

  16. Merja

    Tämä kolahti. Iso kiitos sinulle! Ja mukavaa viikonloppua 🙂

  17. Sonja

    Perkele, että kolisi. Kovaa.
    Jos olisin osannut, olisin voinut itse kirjoittaa tuon tekstin. Siksikin mua jotenkin nyt suunnattomasti hämmentää että sen on kirjoittanut mua melkein 10 vu0tta nuorempi tyyppi. Kudos siitä!
    Itse olin sun iässä vielä vahvasti surffari, joka kuvitteli nimenomaan tuolla syvällä fixed mindsetin uumenissa olevansa jotenkin erityinen. Vitut. Ryömimällä sieltä on saatu tulla, ja se ryömintä jatkuu edelleen.

  18. Eila

    Muistuu mieleen omilta nuoruuden ajoilta: menestyin hyvin, jopa erinomaisesti silloisessa kansa- ja keskikoulussa lukematta. Keskikoulussa rehtori alleviivasi meille jatkuvasti, kuinka meillä bielä on aikaa harrastuksille jne, ”mutta sitten, kun tulette lukioon, sitte te joudutte lukemaan”. Ajattelin, että minähän en mene sinne, missä joutuu lukemaan. Kaikkien tahojen – mm. vararehtorin – vaatimuksista, houkutteluista ja painostuksista huolimatta pidin pääni ja menin töihin. Meni useita vuosia, sain uusia tehtäviä, vaihdoin työpaikkaa ja sain jälleen uusia vaativampia tehtäviä. Sitten oivalsin, että voin vaihtaa tehtäviä sillä tasolla, mutta luultavasti samalla tasolla kuitenkin pysyen. Halusin yliopistoon, mutta tiesin ettei se ole mahdollista, jollen ole ylioppilas. Niinpä jatkoin töissä, mutta samalla päätin ruveta lukemaan ja menin iltaoppikouluun. Pääsin ylioppilaaksi keväällä 1978 ja aloitin opinnot Teknillisessä korkeakoulussa samana syksynä. Valmistuessani kevättalvella 1984 olin jo ollut pitkään samaan aikaan töissä ja opiskelemassa. Lukeminen ei ollut aina niin mukavaa, mutta kokonaisuutena ei sittenkään hassumpaa. Tutkinto, uudenlaiset työtehtävät, uudet sosiaaliset kontaktit – en vaihtaisi pois sillä perusteella, että olisin päässyt helpommalla.

  19. Unna

    Mielenkiintoinen kirjoitus! Muistui mieleen joulukuinen juttu New York magazinessa siitä kuinka luonnonlahjakkuutta arvostetaan kovaa työtä enemmän: http://nymag.com/scienceofus/2015/12/people-value-natural-talent-over-hard-work.html Ehkä kyseessä on ihmisen luonnollinen, alitajuinen, ajatusmalli: ”hän joutuu näkemään paljon vaivaa asian eteen, siispä kyseinen työ/rooli ei ole hänelle sopiva”. Toimii myös hyvänä defenssinä kun pitää perustella itselleen miksi ei edes yritä uudelleen aikaisemmin mokaamaansa tehtävää.

  20. "Lahjakas"

    Tämä oli erittäin avartavaa luettavaa, kiitos siitä!
    Itsellä meni vielä lukio aivan lukematta läpi, luin itseni myös korkeakouluun ja vasta siellä aloin kohtaamaan epäonnistumisia, mitä sitten, kuten arvata saattaa, alkoi tulemaan yllin kyllin. Nyt teen graduani ja se jos joku on vaikeaa, mutta tämän tiedon turvin ja tarpeellisen tyhjentävän peiliintuijotuksen johdosta uskon viimein pääseväni elämässäni joskus jonnekin.

    Ja sanottakoon vielä, teksti oli täydellistä, ainakin minulle.

    1. Oja

      Pakko sanoa tähän väliin että juuri tuollaisen kommentin meinasin itsekin kirjoittaa! Ylioppilaaksi valmistuin kouluni parhaiden joukossa ja jatkoin samoin tein yliopistoon, mutta siellä tuntui ensimmäisen vuoden jälkeen tulevan täysin seinä vastaan. Esseitä vain kasaantui tehtäväksi enkä edes tiennyt, miten tarttua toimeen sellaisen vuoren edessä. Lukiossa tein suurimman osan läksyistä tunneilla samaan aikaan kun kysymyksiä käytiin läpi, koska sain yleensä lonkalta vastattua oikein (oli tärkeintä että vastasin muiden edessä ja kokeessa oikein, vaikken myöhemmin olisi muistanut asiasta mitään), mutta 12-sivuista esseetä ei kukaan kirjoita vain lahjakkuudella… pari vuotta lisää tuli opiskeluaikaan kun siinä sitten opettelin oikeasti tarttumaan opiskelutöihin. Olen toivonut monta kertaa, että olisin kokenut herätyksen opiskelutaitoihin jo lukiossa.

  21. Eija

    Mahtava teksti! Valitettavasti tunnistin itseni monesta kohdasta…!

  22. masa

    Growth mindset -keskustelun yksi ongelmista on mun nähdäkseni, että samalla kun myönnetään, että ”jokaisesta ei varmaankaan voi tulla Mozartia, koska geneettinen potentiaali määrittää menestymistä musiikissa” jatketaan heti samaan hengenvetoon, että ”harjoittelemalla kuka tahansa voi menestyä millä tahansa alalla”.

    Uskon tämän taustalta löytyvän sen, että useimpien älykkäiden ihmisten on vaikea hahmottaa miten lahjattomia muut ihmiset ovat kognitiivista suorituskykyä vaativissa tehtävissä. Robin Hansonilla oli kiinnostava postaus aiheesta: http://www.overcomingbias.com/2009/07/stupider-than-you-realize.html Esimerkiksi 52 % yhdysvaltalaisista ei osaa lukea vientilukuja esittävästä taulukosta nousiko vai laskiko jokin suure tietyllä ajanjaksolla.

    Minusta on ilmeistä, että henkilö, joka ei koulussa koskaan oppinut ratkaisemaan ensimmäisen asteen yhtälöä tai laskemaan neliöjuurta, ei voi kehittyä menestyväksi matemaattisen analyysin asiantuntijaksi vain harjoittelemalla ja ajattelemalla positiivisesti. On kuitenkin kiistaton tosiasia, että esimerkiksi matematiikan alalla menestyminen vaatii korkea älykkyysosamäärää.

    Toki on totta, että harjoittelemalla voi parantaa taitojaan ja että usein lahjakkaat ihmiset harjoittelevat liian vähän saavuttaakseen potentiaalinsa. Kuitenkin ihmisen geneettinen potentiaali asettaa rajat sille kuinka paljon taitojaan voi kehittää, ja nämä rajat tulevat useimmilla vastaan hyvin nopeasti, kauan ennen kuin he ovat aidosti menestyviä millään alalla.

  23. Kaakkuri

    Se mistä kirjoitit, kulkee kognitiivisessa psykologiassa termillä ”self-handicapping”. Buzzword-kirjallisuudesta (à la mindset ja growth) kannattanee siirtyä analyyttisemman pariin, mikäli aihe alkaa todella kiinnostamaan. 🙂

  24. irma

    Minulla on jo syntymästä sisään rakentunut usko, että teen mitä haluan ja mihin pystyn ja saan epäonnistua ja sitten taas jatketaan ja opitaan tekemään paremmin (olen tahattomien mokien mestari ja niistä saisi kirjan). Jokainen saa takkiinsa ja kampitusta, mutta jos on oma pää sanoo, että näin tehdään niin se määrää tahdin. Ei minua ole kukaan päässyt nujertamaan kasvatuksella tai sen jälkeenkään. Uskon, että temperamentti määrää, miten puolustamme itseämme muiden käsityksiä vastaan.

    Mutta miten sitten päästä eteenpäin, jos uskoo liian herkästi muiden kommentit ja mollaukset? Miksi haluaa pitää kiinni siitä, että ei osaa laulaa, jos sai huonon arvosanan? Onko uskossaan pysyminen turvasatama vai onko se laiskuutta? Onko kivampi vain kellua ajattomuudessa kuin ponnistella? Luonnekysymys?

  25. Sandels

    No just näin. Jos olisin tämän viisauden oivaltanut nuorempana, voisin olla julkaissut kirjailija. Mutta kun sitä kuvitteli, että sekin pitäis tulla jostakin naps vaan, olenhan ”kirjallisesti lahjakas”, on journalismia ja on blogeja ja julkaistuja novelleja, on vaikka mitä spontaaneja tekeleitä. Niiden kaikkien piti vain voidella tie kohti menestystä kohti, ja menestyksen taas oli puolestaan määrä saapua elämääni suurimman ja ainoan kirjaprojektini julkaisun kautta sekä ansiosta.

    Mutta siellä se vaan lepää vieläkin pöytälaatikossa se rakas tekeleeni, ja epäonnistumisen pelko näännyttää kun katson siihen päinkin. Koska eihän se ole täydellinen. Eikä varmaan edes tarpeeksi hyvä. Vai onko? En tiedä saanko koskaan tietää, koska en tiedä miten saisin jo etukäteen uupumatta uudelleen kiinni projektista, joka päinvastaisista yrityksistäni huolimatta määrittelee minut ja ihmisyyteni minulle itselleni.

  26. AM

    Olipa hieno kirjoitus! Itsekin luovana tyyppinä tiedan luomisen tuskan. Ja miten monet epäonnistumisen pelot ovat estäneet edes aloittamasta, saati viemästä projekteja loppuun.

  27. Randomi

    Itsellenikin tämä kolahti ja kovaa. Etenkin tuo kaaviossa, että kokee uhkaavaksi muiden onnistumiset. En itse ole itseäni pitänyt varsinaisesti lahjakkaana, lähinnä vaan hyvänä jossain. Esimerkiksi piirtäessäni koen aina, että en tule koskaan olemaan niin hyvä kuin joku muu, joten ihan sama minun on lopettaa piirtäminen kokonaan (ja aina palaan siihen vähän väliä). Vaikka tiedän sen, ettei se vaan mene niin. Sitten piirtäminen on aika hyvä esimerkki siitä, kuinka koen, ettei minun tarvitse opetella sitä. Ja taas tiedän, ettei se vaan niin mene, mutten vaan koskaan saa itseäni otettua niskasta kiinni ja opetella piirtämään paremmin. Sitten minua ärsytti ja välillä ärsyttää vielä enemmän ne ihmiset, jotka pärjää paremmin kovalla työllä, kuin minä. En ole vaan koskaan ymmärtänyt itsekkään, mistä tämä johtuu. Onneksi itsekin olen alkanut ymmärtämään sentään sen, että pitääpä sitä itsekin jotain tehdä, että onnistuu. Olen alkanut enemmänkin ottamaan inspiraatiota ihmisistä, jotka tekevät kovasti töitä ja yritän olla näkemättä heitä uhkana minulle. Erittäin hyvä kirjoitus, kiitos.

  28. IsoJii

    Kiitos! Luin molemmat blogit ja molemmat kolahtivat, vaikka minä itse olen varmaan jo kalkkeutunut moderni-idiootti, enkä suoranaisesti kuulu tuohon 20 – 30 -vuotiaiden kohderyhmään. Hieno patsas oli modernille idiootille tehty. Siihen kuvaan, kun lisäisi 20 vuoden pulun paskat päälle, niin siitä saisi kalkkeutuneen modernin idiootin eli minut.

    Anyway – ehdottomasti olen sitä mieltä, että meistä jokainen voi kovalla harjoittelulla ja hyvällä sparrauksella tulla ihan miksi vain tahtoo. Kaikista ei varmaan tule neroja, eikä välttämättä edes tiedemiehiä tai –naisia, mutta elämässään hyvin menestyviä, jos ja kun tahtoa vain riittää. Yrittäjät ovat tunnetusti niitä, jotka tietävät ja taitavat jonkin kapean segmentin erinomaisesti, mutta muutoin ovat kyllä idiootteja… moderneja tai kalkkeutuneita. Toisaalta viisas ja normaali ihminen ei ala yrittäjäksi, vaan siihen tarvitaan keskivertoa vähä-älyisempää porukkaa… Onko tämä tieto vai luulon arvaus – otatko selvää? Itse olen yrittäjä ja useimmilla mittareilla menestynyt sellainen, joskin tuo kalkkeutunut moderni-idiootti kyllä tekisi mieli raapustaa seuraavaan käyntikorttiin…

    Luen mielelläni blogiasi jatkossakin – asiaa – upeaa – jatka vain valitsemallasi tiellä, kuulolla olen!

  29. Piia

    Ei ole montaa tilannetta jotka olisin kokenut eri tavalla. Peruskoulu lasketellen, ylppäreissä massiivinen pettymys (ja koko sarja arvosanoja A-L) ja pääsykokeissa valtava pettymys kun en päässyt. Tosin mä kyllä luin, en vain osannut koska milloinkas sitä olisi oppinut kun ei koskaan ollut tarvinnut opiskella. Toisia reittejä sitten yliopistoon, jossa vihdoin opin opiskelemaan ja nyt toista alempaa korkeakoulututkintoa suorittaessa olenkin kärkipäässä, vaikka vähän sietäisi vielä lisää opiskella… Tosin täytyy sanoa että urheilussa ja parisuhteissa olen ollut toisenlainen. Urheilussa jatkoin vaikken ollut lahjakas – koska halusin näyttää äidille että pystyn pitäytymään harrastuksessa pidempään kuin vuoden 😀 mutta jotenkin päädyin urheilulukioon ja nyt parin kympin puolivälissä se teininä tehty harjoitus näkyy kun jenkkifutis sujuu 🙂 Parisuhteissa taas olen pitkäjänteinen ja valmis tekemään töitä, mutta sillekin on omat taustatekijänsä.

    Yhtä kaikki tämä ajatusten heijastelu auttoi kyllä ruotimaan omiakin ajatuksia, joita tässä on muutenkin joutunut viimeaikoina ammattilaisten ohjaamana ruotimaan. Menneen ymmärtäminen auttaa jättämään sen taakse ja keskittymään nykyiseen sekä tulevaan! 🙂

  30. Jumipäällikkö

    Ensinnäkin propsit siitä että kaikkeen on linkit valmiina, säästää miellyttävästi lukijan vaivaa. Toivottavasti jaksat jatkaa kirjoittamista vaikka rima on näiden kahden ensimmäisen jälkeen korkealla 😉

    Henkilökohtaisella tasolla en ole löytänyt lukemisen arvoisia blogeja (jos rehellisiä ollaan en kyllä ole etsinytkään), mutta tämä on täyttä timanttia. Jonkinlainen kusikonsentraatio multa päästä löytyy ja kamppailen lähes rajattoman potentiaalin hyödyntämisen kanssa. Itsellä tuo harrastusanalogia pätee opiskeluiden suhteen; mä teen tätä, eiku teenkin tota. Tuntuu hirveältä tuhlaukselta kun samalla tietää että näihin paikkoihin tai näistä pääsykokeista ei monet selviä – syyllisyys kalvaa. Siihen päälle vielä vitutus että tän arpomisen aikana olisi saanut jotain ihan oikeasti aikaiseksikin. Joku mielihyväkeskus varmaan ohjelmoitu liian alhaisten oksien kurkotteluun; riittää että ”todistaa” itselleen että ”voisin mä tätäkin tehdä jos haluaisin”. Itse tästä suosta on noustava, mutta kiitos tästä köydestä silti 🙂

  31. jfv

    Sinänsä huvittavaa, että törmäsin tähän tekstiin kaverin lärdäämösivulla tänään muutama tunti sen jälkeen kun olin laittanut omaan naamapankkiini esille tämän videon:

    https://www.youtube.com/watch?v=Yl9TVbAal5s&ebc=ANyPxKrnlAMEA6StDBh14ZXmVpNX2KA0Zz0tAwHQa57uo2ZmR89WpRlXLfXz6y5Y-0dCwRCVGXwvLR6c1NJYA-nb_ALKYXX7ng

    Niin video kuin Modernin Idiootin tekstikin pistivät miettimään. Paljon oli tuttua mukana. Joitain vastauksia ja niksejäkin löytyi. Vaan siihen haluaisin vielä tietoa ja vastauksia, että miten voisin päästä onnistumisenpelosta eroon.

Vastaa